ITALIALAISET HEVOSRODUT

Avellinonponia pidetään hyvin vanhana rotuna. Vaikka ensimmäiset viralliset tiedot rodusta ovat vasta vuodelta 1874, avellinonponin yhdennäköisyys haflingerin kanssa on osoitus vanhasta rotutaustasta. Näiden kahden rodun arvellaan polveutuvan muinaisesta roomalaisesta rodusta, josta käytetään nimeä avelinum-haflinger. Molempiin rotuihin on myös vaikuttanut arabiori El Bedavi Nimensä rotu on saanut Avelengon alueesta, joka tuli Italian hallintaan vuonna 1918.

Rakenne
Avellinonponi muistuttaa paljon haflingeria, mutta on tätä suurempi ja rotevampi. Kylmäverisen piirteet ovat rodussa melko selkeät, mutta siitä huolimatta yleiskuva ei ole karkea.

• Melko jalomuotoinen pää merkkinä itämaisesta verestä
• Paksu ja lyhyt kaula
• Lihaksikkaat lavat, melko pystyt
• Syvä ja leveä runko
• Takaosa lihaksikas, lautaset pyöreät
• Jalat yleensä hyväluiset, nivelet hyvin muodostuneet
• Jonkin verran hienoa vuohiskarvoitusta
• Askel melko lyhyt

Käyttö
Avellinonponi on aina ollut suosittu kuormajuhta Alpeilla ja myös muualla Italiassa. Vuoristorotuna se on erityisen varmajalkainen ja kestävä. Luonteeltaan rodun sanotaan olevan rauhallinen ja aulis. Avellinonponi on vieläkin suosittu Italiassa. Rotuyhdistyksen rekisteröimiä tammoja on useampi tuhat.

Historia
Bardianponit muistuttavat asturianponeja ja exmoorinponeja. Nämä kaikki kolme rotua todennäköisesti polveutuvat kelttiläisponista. Kelttiläisponista luultavasti kehittyi roomalaisajalla ns. Abellinumin rotu, joka lienee bardianponin esi-isä. Bardianponiin on sekoittunut myös avellinonponeja ja sitä kautta itämaista verta.

Ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikaoina bardianponitammoja käytettiin paljon muulien kasvattamiseen ja bardia-muulit olivatkin ensiluokkaisia. Mutta tämä vähensi huomattavasti puhtaiden bardianponien määrää. Toisen maailmansodan jälkeen rotua yritettiin elvyttää käyttämällä useiden eri rotujen oreja jalostukseen, mutta se osoittautui virheeksi ja jotkut alkuperäisen ponin piirteistä katosivat. Vasta vuonna1972 perustettiin komitea, jonka tarkoituksena oli palauttaa vanhantyyppinen bardianponi ja nyttemmin siinä on onnistuttu.

Rakenne
Bardianponi on melko roteva rakenteeltaan eikä erityisen hienostunut. Ponileima on ilmeinen.

• Pää sievä ja ponimainen, selvää itämaista leimaa huomattavissa
• Hyvin lihaksikas kaula
• Lavat melko pystyt, mutta hyvin lihaksikkaat
• Pyöreä runko
• Lyhyt selkä
• Pyöreä, lihaksikas takaosa
• Lyhyet, vahvat jalat, erityisen hyvät nivelet
• Kavioaines kovaa

Käyttö
Bardianponia on aiemmin käytetty yleisponina, joka toimi maatiloilla työponina, kuormajuhtana, vetoponina ja ratsuna. Vuoristorotujen tapaan se on erittäin varmajalkainen ja kestävä. Luonteeltaan rotu on hyvä. Nykyisin bardianponeja voi nähdä vaellusratsuinakin.

Calabrianhevonen oli suosittu ratsu 1800-luvulla, mutta sittemmin sitä on risteytetty salernonhevosten ja täysiveristen kanssa niin, että puhdaverisiä calabrianhevosia on enää hyvin vähän.

Calabrianhevosen pää on kevyt ja kulmikas. Lapa on pitkä ja viisto, selkä voimakas ja lautaset hyvärakenteiset. Jalat ovat vahvat ja lihaksikkaat ja kaviot ovat usein erinomaiset.
Calabrianhevoset ovat eloisia, mutta oppivaisia ja sopivat niin yleisratsuiksi kuin kilparatsuiksikin.

Kuten monissa muissakin maissa, Italiassa on alettu sulauttaa paikallisia ratsuhevosrotuja yhdeksi roduksi, italianratsuhevoseksi. Italianratsuhevonen polveutuu sardinianhevosta, sisilianangloarabista, maremmanhevosesta, salernonhevosesta ja sanfarellonhevosesta Jalostusyksilöitä on tuotu myös ulkomailta.
Italianratsuhevonen on vasta kehittymässä oleva rotu, jonka tyyppi vaihtelee huomattavasti. Tarkoituksena on luoda jalo ja monikäyttöinen puoliverirotu.

Historia
Italiantyöhevonen kehitettiin 1800-luvun jälkipuoliskolla. Ennen oman työhevosrodun luomista Italiassa oli paljon brabantinhevosia, joita risteytettiin paikallisiin tammoihin. Paikalliset hevoset koostuivat avellinonponeista ja niiden risteytyksistä. Brabantien ja paikallisten hevosten risteytykset eivät kuitenkaan olleet halutunlaisia, ne olivat liian hitaita ja raskaita. Maahan tuotiin perchenhevosia ja boulognenhevosia, mutta risteytettynä nämäkään eivät tuottaneet hyviä hevosia. Parhaimmaksi risteytysroduksi todettiin bretagnenhevosen kevyt ja hyväravinen postier-tyyppi. Näissä hevosissa oli melko paljon norfolk roadstereiden verta. Tuloksena oli voimakas mutta vireä työhevonen, joka oli hyväluonteinen.
Myöhemmin rotua kevennettiin hieman täysiverisillä, arabialaisilla ja hyväravisilla hackneyilla. Ensimmäisessä maailmansodassa rotu kärsi pahasti ja oli sukupuuton partaalla. Maahan tuotiin ardennienhevosia, percheroneja ja edelleen bretagnenhevosia.

Rakenne
Italiantyöhevoset muistuttavat rakenteeltaan esivanhempiaan bretagnenhevosia, mutta ovat jonkin verran kevyempiä. Muistona paikallisista esivanhemmistaan italiantyöhevosella esiintyy joskus joitain rakennevirheitä.

• Jalo ja hienopiirteinen pää, profiili suora tai hieman kyömy
• Kaula lyhyt, lihaksikas ja hieman kaareva
• Matalahko säkä
• Erittäin leveä rintakehä
• Syvä ja tiivis runko
• Lyhyt, tasainen ja leveä selkä
• Hyvin voimakas takaosa, hännän asento melko korkea
• Jalat ovat toisinaan pitkät, mutta ne ovat lihaksikkaat
• Kaviot pienehköt ja neliömäiset
• Jonkin verran pitkää vuohiskarvaa
• Hyvät askellajit, varsinkin ravi on nopeaa ja matkaavoittavaa

Käyttö
Italiantyöhevosten työkäyttö on huomattavasti vähentynyt koneellistumisen myötä. Niitä kuitenkin kasvatetaan edelleen paljon lihaksi.

Maremmanhevosia ovat italialaiset karjapaimenet käyttäneet ja käyttävät edelleen. Ne kelpaavat myös työhevosiksi sekä armeijan ja poliisin käyttöön.

Maremmanhevosta ei ole jalostettu johdonmukaisesti ja hevosten tyyppi vaihtelee. Yleisesti ottaen maremmanhevonen ei ole kovin hyvärakenteinen tai kaunis, mutta sen sijaan ne ovat kestäviä, rauhallisia, monikäyttöisiä ja vähäruokaisia.
Lavat ovat pystyhköt ja säkä matala. Lautaset ovat vahvat. Jalat ovat hyväluustoiset ja nivelet ovat suuret ja kuivat.

Historia
Murgen alue Italiassa oli 1400-1600-luvuilla tunnettu hyvistä hevosistaan. Siellä kasvatettiin kahta tyyppiä: raskaampaa käytettiin työhevosena maatiloilla ja pienempi oli vuoristojen ratsu ja työhevonen. Hevoset polveutuivat napolinhevosesta ja niissä oli todennäköisesti myös avellinonponien ja muiden työhevosten verta.

1900-luvulle tultaessa pienempi tyyppi oli kadonnut kokonaan ja suurempikin oli harvinaistunut. Italian maatalousministeriö alkoi 1920-luvulla elvyttää rotua.

Rakenne
Nykyisin murgenhevoset ovat aikaisempaa raskasta tyyppiä kevyempiä ja on tyypiltään lähinnä vankkatekoinen yleishevonen.

• Profiili suora tai hieman kyömy, otsa leveä
• Kaula lihaksikas, kiinnittynyt hyvin runkoon
• Säkä on matala
• Lavat ovat lihaksikkaat, mutta melko pystyt
• Selkä on lyhyt ja vahva
• Takaosa on usein heikko ja lihakseton
• Kaviot ovat kovat
• Jouhet runsaat

Murgenhevonen on luonteeltaan nöyrä ja sitä on helppo käsitellä. Niitä käytetään työhevosina, mutta myös vaunuhevosina sekä ratsuina. Rotua käytetään jonkin verran korkeaan kouluratsastukseen.

Historia
Salernonhevosen historia alkaa 1780-luvulla, jolloin Napolin kuningas Charles III perusti Persanon siittolan. Tässä siittolassa luotiin pohja nykyiselle salernonhevoselle, jota tuolloin kutsuttiin persanonhevoseksi siittolan mukaan. Tosin jo tuolloin oli olemassa ilmeisen vankka paikallinen hevoskanta, joka polveutui napolinhevosista, paikallisista hevosista, espanjalaisista ja itämaisista hevosista. Näitä rotuja käytettiin salernonhevosen luomiseen. Tuloksena oli hieman espanjalaistyyppinen, laadukas ratsuhevosrotu.

Persanon siittola suljettiin 1800-luvun puolen välin jälkeen (1864 tai 1874) ja rodun lukumäärä alkoi vähentyä. Kiinnostus heräsi uudelleen vasta 1900-luvun puolella, jolloin Persanon siittolan jalanjälkiä jatkoi lähistölle perustettu Moresen siittola. Tuolloin rotu sai nykyisen nimensä ja siihen risteytettiin täysiverisiä sekä jonkin verran arabeja ja hackneyita. Täysiveriristeytykset johtivat rodun koon kasvuun ja laadun parantumiseen.

Tarkoituksena oli aluksi jalostaa erinomaisia valjakkohevosia mutta melko pian kiinnostus kääntyi laadukkaiden ratsujen kasvatukseen. Tässä erityisesti täysiveriristeytykset olivat omiaan. Myös Italian ratsuväki löysi rodun ja se oli aikansa varsin suosittu ratsuväenhevonen. Kun ratsuväki ei enää tarvitse hevosia, salernonhevosten määrä on vähentynyt ja vähenee ilmeisesti edelleen.

Rakenne
Salernonhevosen rakenteessa näkyy tänä päivänä selvä täysiverivaikutus, mutta se on tätä hieman raskaampi.

• Hienostunut, täysiverityyppinen pää, profiili suora
• Pitkä, lihaksikas kaula
• Loivat lavat
• Hyvä, voimakas selkä
• Lihaksikkaan lautaset
• Kuivat, suhteellisen hoikat, mutta varsin kestävät jalat

Käyttö ja ominaisuudet
Salernonhevonen on erityisen tunnettu hyppykyvystään ja kestävyydestään. Juuri nämä seikat tekivät siitä aikoinaan niin suositus armeijan hevosen ja vaikka nykyisin rotu on harvinainen, se on edelleen hyvin kyvykäs hyppääjä. Italialainen ratsastaja Raimondo d'Inzeo kilpaili menestyksekäästi kahdella salernonhevosella, Meranolla ja Posillipolla.

Salernonhevosen tulisi olla hyvä luonteeltaan, vaikka se onkin vilkas. Sitä käytetään kaikkiin ratsastuksen lajeihin eikä vain esteratsastukseen. Rotua käytetään myös italianratsuhevosen luomiseen.

Sanfarellonhevonen on kotoisin Messinan seudulta Sisiliasta. Rotu syntyi 1600-luvulla armeijaa varten tuoduista ranskalaisista hevosista. Myöhemmin rotuun risteytettiin hackneytä, lipizzaa, noniusta ja maremmanhevosta. Tällä vuosisadalla sanfarellonhevoseen on risteytetty täysiverisiä.

Hevoslaumat vaeltavat vapaana ja kiinniotettuja yksilöitä käytetään niin ratsuina kuin valjakoissakin. Nykyisin myös sanfarellonhevonen on hyvä kilpahevonen.

Sardinianponi on hyvin vanha rotu, jotkin lähteet epäilevät sen olevan jopa pari tuhatta vuotta vanhaa alkuperää. Luultavasti se on ollut olemassa jo Rooman valtakunnan aikana. Aikaisemmin poneja käytettiin maatiloilla työaikana (muutama kuukausi per vuosi) ja sen jälkeen ne laskettiin loppuvuodeksi vapaiksi. Koneellistuminen teki nämäkin ponit tarpeettomiksi ja niiden määrä alkoi vähetä. Vasta 1970-luvulla paikalliset alkoivat kiinnostua villiponeista uudelleen, perustettiin kantakirja ja laumoista poistettiin rotumääritelmään sopimattomat yksilöt. Ponit elävät edelleen villeinä ja kerran vuodessa ne kootaan eläinlääkärin tarkastusta ja polttomerkintää varten ja osa poneista myydään. Sardinianponi tulee hyvin toimeen kotiseutunsa niukalla kasvillisuudella.

Rakenne Sardinianponi on yleiskuvaltaan pieni, jäntevä poni, jossa näkyy itämainen vaikutus ainakin jonkin verran.

• Ilmeikäs, melko pieni pää, profiili suora tai hieman kyömy
• Keskipitkä, hyvin asettunut kaula
• Melko loivat lavat
• Syvä runko
• Luisu lautanen
• Kuivat jalat
• Kavioaines kovaa

Sisilianangloarabi polveutuu Afrikasta tuoduista berberi- ja arabianhevosista sekä niihin risteytetyistä täysiverisistä. Rotu on menestynyt kilpahevonen.