Omenatarha

Se oli yksi sumuinen syysaamu, lokakuun lopulla kun oli syysloma. Perheeni oli just muuttanut uuteen taloon, kirkonkylästä 5 kilometriä pois päin. Se oli jo ihan oikeata maaseutua. Sinä aamuna mä lähdin kävelemään metsään, olin nimittäin nähnyt yhden polun menevän pihan läheltä metsässä. Ajattelin lähteä katsomaan, että mihin se veisi. Yöllä oli satanut ja se paljaaksi kulunut polku oli tosi kurainen. Mun kengät oli jo ihan likaiset, mutta ei sen väliä, vanhat kengät jalassa. Ja jos mä en löytäisi jotain toista reittiä takaisin kotiin, mun täytyis tulla samaa polkua takaisin.

Polku loppui metsänreunaan, jossa se yhtyi peltojen keskellä kulkevaan hiekkatiehen. Ei se mikään tie ollut, ei siitä tällä kelillä päässyt kuin traktorilla ja jäljistä päätellen siellä oli traktori kulkenutkin. Lähdin kävelemään sitä pitkin eteenpäin. Se kiersi metsäkielekkeen ja yhtäkkiä mä huomasin, että se tie vei omenatarhaan. Omenapuita oli kahden puolen tietä ja niiden alla oli nurmikkoa. Sitä jatkui aika pitkälle, mutta kauempana maasto kohosi ja puiden välistä pilkisti valkoinen talon seinä.

Mä olin selkeesti tullut jonkun puutarhaan. Päätin kääntyä takaisin, yksityistä aluettahan tää oli. Sitten takaa kuului koiran haukuntaa. Voi hitsi, ajattelin, eihän mun tarkoituksena ollut tunkeilla kenenkään pihaan. Mä käännyin katsomaan ja mua kohti juoksi sellainen mustanpuhuva koira, aika pitkäkarvainen, mutta ihan ystävällisen näköinen.
- Sasa, takaisin! kuului hieman kauempaa tytön ääni. Koira totteli ja kääntyi tulosuuntaansa katsomaan.
Sitten tielle tupsahti tiheän omenapuun takaa tyttö.
- Tero, mitä kummaa sä täällä teet? tyttö kysyi hymyillen, ei yhtään vihaisena.

Se oli Camilla, meidän luokalla oleva Milla. Mun suuni oli loksahtaa rintaan asti alas kun katsoin Millaa. Koulussa se pukeutui aina siististi ja tyylikkäästi, ei yhtä räikeästi kuin jotkut tytöt, jotka yrittivät olla muodikkaita. Sen meikkikin oli aina tosi huoliteltu, itse asiassa mä en tiennyt meikkasko se koskaan. Mutta aina sen kasvot oli melkein virheettömät, ei kiiltänyt eikä näkynyt näppylöitä. Joskus sillä saattoi olla ripsiväriä tai huulikiiltoa, muttei koskaan mitään hirveen paksuja rajauksia tai tummaa huulipunaa. Hiukset oli nutturalla tai letillä ja aina siististi. Milla oli tosi hiljainen, se ei juuri puhunut ja vetäytyi porukasta usein erilleen. Se oli meidän hulttioluokan hikari, se pärjäsi kaikissa aineissa. Se teki aina läksynsä ja usein siltä kopioitiin tehtäviä, kun yleensä sen tehtävät oli oikein. Se tiesi kaikkiin kysymyksiin vastauksen.

Oikeesti Milla oli tosi kaunis, kukaan vaan ei oikein huomannut sitä. Millaa ei huomattu yleensä mitenkään.

Ja tuossa se nyt seisoi mun edessä ruskeankirjavassa takissa, mustissa kuluneissa verkkareissa, kuraiset kumisaappaat jalassa ja hymyili. Sen hiukset oli pörröllään ja posket olivat punaiset niin kuin se olisi juossut. Otsassa näkyi muutama punainen näppylä.
- Joo, mä lähdin vähän katselemaan ympäristöö ja päädyin jotenkin tänne. Tää taitaa olla teidän pihaa? Mulla ei kyllä ollut tarkoitus tunkeilla.
- Äh, ei se mitään, Milla nauroi. Uskomatonta, se nauroi koulussa tosi harvoin. - Naapurin penskat käyvät täällä alvariinsa omenavarkaissa. Saat säkin ottaa omenan, jos jostain luulet vielä löytäväs syömäkelpoisen. Asutko sä tässä jossain lähellä? Milla jatkoi.
- Joo, me muutettiin kuun alussa tuohon... no, ei tästä ole ihan hirvee matka sinne, mä tulin yhtä metsäpolkuu pitkin.
- Mä taidankin sitten tietää missä sä asut. Eiks se oo sellainen keltatiilinen talo, jossa on aika iso piha ja pensasaita ympärillä?
- Joo, just se.
- No, me ollaan sitten naapureita, Milla ilmoitti sen näköisenä kuin se olisi tosi iloinen uutinen.
- No, sä varmaan tiedät, miten mä pääsisin takaisin kotiin täältä. Se polku on tosi kurainen eikä yhtään huvittaisi mennä sitä takaisin päin.
- Tosta meidän pihasta pääsee maantielle ja siitä ei ole pitkä matka.
- Emmä taida viitsiä kulkee ihmisten pihojen poikki.
- Ei se nyt ihan talon edestä mene. Tuu vaan, mä oon just menossa sisälle.

Me kuljettiin vierekkäin omenapuiden alla. Millan koira juoksi meidän edellä paksu keppi hampaissaan.
- Minkä rotuinen toi sun koirasi on? Mä en nimittäin tunnista sitä yhtäkkiä, kysyin.
- Se on gordoninsetteri.
- Ahaa, ei sitten ihme, naurahdin. - Mä en oo koskaan sellaisesta rodusta kuullutkaan.
- Joo, se on mun käsittääkseni aika harvinainen. Mut aivan erinomainen perhekoira se kyllä on, ystävällinen ja oppii helposti.
- Tosi kauniin näköinen se ainakin on. Mekin ollaan hankkimassa koiraa nyt kun muutettiin omakotitaloon. Ei vaan tiedetä mitä.

Kun omenatarha loppui me saavuttiin isolle pihalle, jonka ympärillä oli paljon rakennuksia. Ne olivat konehalleja ja olipa siinä navettakin, luulisin. Navetan takana näkyi lauta-aitauksia ja siellä seisoskeli muutama hevonen. Toisella puolella oli sitten kivinen aita ja portista näkyi valkoseinäinen kartanorakennus.
- Asutko sä täällä? Mä olin vähintäänkin äimistynyt.
- Joo.
- Onpa tosi hieno talo. Tää on ihan joku kartano sitten vai?
- Joo, jos olet koskaan kuullut Soilaan kartanosta.
- No, en ole.
- Tuu joskus käymään, kun kerran asut noin lähellä. Mä kutsuisin sut nyt jo, mutta kun mä en ehdi. Mun pitää lähtee tanssitunnille ihan pian.
- Joo, voinhan mä joskus poiketa.

Milla ei näyttänyt yhtään siltä, että toi olisi ollut vain asiaankuuluva kohteliaisuus vaan se katsoi mua hymyillen.

Mä kävelin kotiin ihan ihmeissäni. Siis... Milla? Asuu kartanossa? Ja tuon näköisenä. No, ei siinä ulkonäössä ollut mitään vikaa, se oli täynnä energiaa ja niin elävän näköinen. Tätä ei kukaan koulussa uskoisi. Mun mieleeni jäi kummittelemaan pitkäksi aikaa se näkymä, jonka olin nähnyt kun olin kääntänyt pääni vielä taaksepäin kävellessäni kohti maantietä. Milla ja sen koira olivat leikkineet sen kepin kanssa ja Milla oli heittänyt sitä koiralle ja nauranut. Se oli muuten tosi kaunis nauraessaan. Mä päätin käydä Millan kotona tässä joskus, ihan pian.

Seuraavana aamuna mä en jaksanut odottaa yhdeksää pidempään, kun mä lähetin Millalle tekstarin: "Sopiiko jos poikkean tuossa puolen päivän jälkeen, vaikka puoli yhden tienoilla? terv. Tero". Sieltä tuli melkein heti takaisin viesti, Milla kirjoitti, että se sopii oikein hienosti, tervetuloa.
Mä kävelin vähän aikaa kämppääni ympäri ja olisin mieluusti hyppinyt seinille. Mihin mä olen oikein joutumassa? Mä olin ihan hermona.
Mä menin suihkuun ja pesin itseni tosi huolellisesti. Mun nenänpieleen oli tulossa finni, se oli pahuksen arka ja punainen. Voi itku, miks just tänään? Olispa tyttö, vois käyttää meikkiä peittämään tuollaiset. Mä mietin pitkän aikaa laittaisko deodoranttia. Jos sitä vahingossa tuleekin laitettua liikaa ja sitten mun ympärillä leijuu kauhea lemupilvi. Laitoin mä vähän, mutta vaan hyvin vähän.

Mitä mä laitan päälleni? Onko farkut liian tavalliset? Onkohan sitten taas paitapusero liioittelua? Reisitaskuhousut on ainakin ihan liian rennot. Mä jatkoin huoneeni kiertämistä. Mä olen kuin nainen, kaappi täynnä vaatteita eikä silti löydy mitään päälle pantavaa. Lopulta mä laitoin mustat farkut, ne oli ihan uudet eivätkä olleet yhtään kuluneet. Sitten mä laitoin t-paidan ja vihreän paitapuseron. Tää sais nyt kelvata, siisti muttei mikään frakkitakki-pingviini. Vähän parempi mitä koulussa. Sitten mä menin vessaan pesemään hampaani ja pihistin systeriltä peitepuikon, peittelin hieman sitä finninalkua. Ei se kyllä paljoo sitä punotusta peittänyt, hemmetti.

Huomasin sitten, että mullahan oli vielä tuntitolkulla aikaa siihen puoli yhteen. Mä sain narrattua äidin lähtemään kirkonkylään, tuli nimittäin yhtäkkiä mieleen, että mähän voisin viedä Millalle jonkun kukkasen. Kukkakaupassa tuli sitten ongelma: mitä mä ostaisin? Ruusu olis vähän liian... pramea. Mutta jotain pientä ja kaunista. Mä ajattelin ensin että ostais jonkun nätisti laitetun kukkivan kukan, mutta sitten mä huomasin sellaisen kaktuksen, joka oli istutettu kauniiseen ruukkuun ja sen ympärille oli aseteltu kiviä. Se oli tosi kivan näköinen ja mä ajattelin, että toi olisi tosi erikoinen. Mutta riittäisköhän Millalla huumorintaju?
No, mä otin sen kaktuksen, tuli mitä tuli. Kauppias antoi hoito-ohjeita ja mä kuuntelin korva tarkkana, että osaisin sitten kertoa.

Kukkakaupassa venähti sen verran aikaa, että pyysin äitiä jättämän mut kyydistä Soilaan kartanon tiehaarassa. Mun mahassa lenteli perhosia kun astelin mäkeä ylös pihalle ja portista kartanoa ympäröivään puutarhaan. Se puutarha oli tosi iso ja hyvin hoidettu, vaikka jo näin syksyllä aika rupsahtanut. Mä nousin portaat ylös ovelle ja mietin vielä vähän aikaa ennen kuin soitin ovikelloa. Mitä hittoa mä olin tekemässä?

Oven avasi ihan tuntematon nainen, sillä oli esiliina päällä ja siistit vaatteet ja se hymyili mulle ystävällisesti. Mutta musta se oli liian nuori, että se olis voinut olla Millan äitikään.
- Hei, sanoin. - Onkohan Camilla kotona?
- On toki, tule sisään, nainen sanoi ja viittasi tulemaan sisälle - Voit riisua takkisi, minä huolehdin siitä.

Mä astuin suureen eteisaulaan. Ensimmäinen vaikutelma oli valo, se aula oli tosi korkea ja toisen kerroksen kohdalla sitä kiersi kaide. Lattia oli valkoista kiveä, liekö ihan marmoria ja seinillä oli muutamia tauluja. Aula jatkui eteenpäin ja leveni suureksi saliksi, jossa näkyi huonekaluja. Milla juoksi leveitä portaita alas toisesta kerroksesta koira kintereillään. Sen hiukset oli auki.
- Hei, Tero! Milla hymyili. - Olipa kiva että tulit. Täällä käy niin harvoin vieraita.
- Hei Milla, sain kakaistua kurkustani ulos. - Ajattelin tuoda sulle tämmöisen pienen... kukan. Toivottavasti sä et heitä mua sillä.
- Voi kiitos, oletpa sä tosi kohtelias. Mä purkaan tän heti.
Milla purkasi sen paketista ja purskahti nauruun nähtyään mikä se oli.
- Voi, täähän on ihana!
- Musta se oli kans ihan kivan näköinen ja vähän erikoisempi kuin joku kimppu.
- Niin on, mutta tää säilyykin kauemmin kuin joku kukkakimppu. Haluatko sä muuten teetä vai kahvia?
- Teetä mä voisin ottaa, jos sä nyt välttämättä haluat jotain tarjota. Mut ei mikään pakko ole.
- Tuotko teetarjottimen mun huoneeseen? Milla sanoi ja mä huomasin, että se oven avannut nainen seisoi vähän matkan päässä. Milla puhui selvästi sille. Oliko se joku palvelija?
- Mä vienkin tän heti mun huoneeseen, Milla jatkoi ja lähti kävelemään portaita ylös. Mä menin perässä. Heti portaiden yläpäässä vastaan tuli vanha nainen.
- Hei, mummo. Tässä on Tero, mun luokkakaverini, Milla esitteli mut hänelle. - Tässä on mun mummoni, Milla sanoi mulle.
- Hyvää päivää, Tero, Millan mummo sanoi ja ojensi kätensä. - Onpa mukava, että Millalla käy joskus vieraitakin.
- Hyvää päivää ja hauska tavata, sanoin kätellessäni.

Me istuttiin Millan huoneessa juomassa teetä. Sen huone oli melkein sellainen kuin olis voinut kartanon neidon huoneeksi kuvitellakin: leveä sänky, jossa oli hienosti koristeltu päätylevy, hienot huonekalut, pöytä ja neljä tuolia ikkunan vieressä.
- Muuten, missä sun vanhemmat on? mä kysäisin juttelun lomassa.
- Ei mulla ole vanhempia.
- Miten niin ei ole?
- Ne kuolivat kun mä olin nelivuotias. Lento-onnettomuudessa.
Mä olin vähän aikaa ihan hiljaa. Mitä tuohon voi sanoa?
- Ihanko totta? Mä en tiennytkään. Asutko sä täällä sitten mummosi kanssa kaksistaan?
- Joo, olen asunut vanhempien kuolemasta asti. Äläkä näytä noin surkealta, en mä edes kunnolla muista mun vanhempiani.

Mä olin ihan ulapalla. Milla oli siis orpo, ollut melkein koko ikänsä. Senköhän takia se oli niin hiljainen koulussa? Mä katselin ikkunasta ulos ruskean sävyistä omenatarhaa.