Kesäkissa

Maailmassa on varmasti helpompiakin asioita kuin muuttaa kesäksi töihin aivan vieraaseen kaupunkiin, mutta ei auttanut valittaa: kotikaupungista ei tuntunut kesäksi löytyvän opiskelijalle alaa vastaavia töitä ja pääkaupunkiseudulla sijaitseva yritys tarjosi niin houkuttelevaa työtä, että vastasin myöntävästi työtarjoukseen. Käytännön järjestelyt sujuivat kivuttomasti, sopiva kesäasunto löytyi netin avulla nopeasti, työpaikka oli pyöräilymatkan päässä, sain oman asuntoni vuokrattu kesäksi pois ja muuttoautokin järjestyi isän kautta.

Mutta ne illat! Yksin pienessä asunnossani, ei tietoa mihin voisi lähteä, ei ystäviä. Kotikaupunkiin jäänyt poikaystäväkään ei ehtinyt soitella, hänellä oli iltavuoroja töissä eikä hän näin ollen ollut puhelimen tavoitettavissa silloin kuin minä olin kotona. Kiertelin Helsingin keskustaan muodostunutta ”Bermudan kolmiotani”: rautatieaseman, Stockmannin ja linja-autoaseman väliin jäävää aluetta, jolla en edes minä pystynyt eksymään.

Kolmessa viikossa kypsyin niin pahoin tähän tilanteeseen, että kun työkaverini kysyi minua lasilliselle työpäivän jälkeen suostuin mielihyvin miettimättä sen enempää. Niin me lähdimme töistä kahdestaan Tomin kanssa Helsinkiin ja vietimme hauskan illan kierrellen Helsinkiä, käyden muutamassa baarissa nauttimassa drinkit ja jutellen mukavia. Seuraavana päivänä Tomi lähti minun kanssani syömään samaan aikaan. Sitä seuraavana päivänä Tomi vei minut Korkeasaareen, sieltä päädyimme Tomin asunnolle kahville ja kuuntelemaan levyjä ja vasta kymmenen aikaan illalla Tomi saatteli minut linja-autoasemalle odottamaan Otaniemen bussia.

En minä sitä ihmetellyt lainkaan. Tiesin, että Tomikin oli yksinäinen hänen avovaimonsa lähdettyä neljäksi kuukaudeksi työharjoitteluun Norjaan. Me olimme osastomme nuorimmat työntekijät joka tapauksessa, joten oli siis aika luontevaa, että lyöttäydyimme yksiin. Ja ei kai kukaan voinut olettaa, että minun pitäisi mädäntyä yksikseni asunnossani kaikki illat? Näin perustelin asiaa omatunnolleni, joka aika ajoin motkotti tekemisistäni. Ihan työkavereita ja ystäviä olimme, jatkoin puolustukseni rakentelua. Syystä tai toisesta en maininnut Tomista mitään poikaystävälleni, jonka tiesin jo muutenkin taipuvaiseksi mustasukkaisuuteen.

Kiellän edelleen, että tässä vaiheessa ainakaan minun puoleltani olisi ollut mukana mitään sen ihmeempää ihastusta tai vastaavaa, vaikka pidin Tomista kyllä paljon ja hänen näkemisensä sai minut aina iloiseksi. Viihdyimme hyvin keskenämme, olivathan jo taustammekin varsin samankaltaiset aina alaa ja koulutusta myöten. Mutta kyllä se olisi pitänyt tietää, että ihastumiseen tuo lopulta johti vaikka motkottavalle omalletunnolleni uskottelin meidän olevan vain kavereita. En tiedä mistä se alkoi, kaiketi siitä että ensin tulin aina iloiseksi kun näin Tomia töissä tai muuten, sitten aloin jo innolla odottamaan sopimiamme tapaamisia, sitten alkoikin mahanpohjalla kutista kun näin hänet. Menoahan se oli. Lopulta tilanne kulminoitui siihen että Tomi otti minua kädestä kiinni kun puikkelehdimme ravintolan ihmisjoukossa. Tarkoitus oli kai alunperin vain estää minua eksymästä tungokseen, mutta kun pääsimme tiskille asti ei Tomi tehnyt elettäkään irrottaakseen otteensa. Enkä minäkään tehnyt, vaikka alitajuisesti tiesin, että olin ylittänyt rajan. Sitä vain ajatteli, että kai minä saan kerrankin pitää vähän hauskaa tai jotain sen suuntaista. Se ravintolailta päättyi hitaiden tanssimiseen sylikkäin ja pehmoiseen suudelmaan taksitolpalla.

Sen jälkeen ei mennyt viikkoakaan, kun työpaikkaromansi roihusi jo täysillä. Emme me sitä tietysti työpaikalla näyttäneet, ainakaan kovin avoimesti, mutta jos joku meitä seuraili, niin mitään ei varmasti jäänyt epäselväksi. Ne katseet mitä toisiimme loimme olisivat saaneet jääpatsaankin syttymään tuleen. Ja ne illat ja varsinkin yöt... Hyvä on, myönnän että minun ja poikaystäväni suhde oli päässyt vähäsen arkipäiväistymään, minä siis otin irti kaiken uudesta ja kiihkeästä suhteestani, erityisesti koska tiesin, että se loppuisi syksyllä. Minä palaisin takaisin Jyväskylään poikaystäväni hoteisiin, Tomin avovaimo tulisi takaisin Suomeen, mutta siihen oli vielä kovin pitkä aika ja sen ajan aioin nauttia vapaudestani. Se oli niin luvattoman helppoa, kun tiesi että mahdollisuudet kiinnijäämiseen olisivat aika minimaaliset. Helsinki ja Jyväskylä ovat kaukana toisistaan, poikaystäväni ei tiettävästi tuntenut ketään Helsingistä, Tomilla ei ollut mitään suhteita Jyväskylään päin, hän eli avoliitossa, joten kovin kiihkeästi hän ei voisi minuun pitää syksyllä yhteyttä. Selustani oli siis turvattu vaikka omatuntoni kyllä toisinaan kolkutteli pettämisestä.

Työkavereille kyllä jäimme kiinni pahemman kerran. Juuri ennen juhannusta osastollamme teki pienen palaverimatkan Porvoon lähellä sijaitsevaan lomakylään. Päivällä pidimme palavereja ja kävimme läpi muita työasioita, illalla sitten oli vuorossa saunomista, uimista, soutelua, ateriointia, kaikkea mitä nyt ikinä keksikään tehdä. Tunnelma oli siis hyvin vapautunut ja minulla ja Tomilla oli toisinaan vaikeuksia pitää näpit irti toisistamme. Majoitus kuitenkin järjestyi sellaiselle mallille, että Tomi jäi ainoana nukkumaan palaverimökkiimme, kun muut miehet halusivat ulos laavuun nukkumaan. Minä jaoin toisen mökin alakerran osastomme sihteerin Annen kanssa ja arvata saattaa, että kun kaikki olivat hiljentyneet nukkumaan, liukenin vähin äänin pois. Huikkasin tosin Annelle mennessäni, että ei kannata odotella takaisin ennen aamua. Anne iski silmää, en tiedä tiesikö hän vai arvasiko vain, mutta samapa tuo. Hiippailin pihan poikki palaverimökille, Tomi oli jättänyt oven auki ja vaatteista kuoriuduttuani kömmin Tomin viereen peiton alle.

Suunnitelma oli täydellinen, paitsi että olimme unohtaneet mökin wc:n olevan se, jota laavussa nukkuvat miehet tulisivat aamulla ensimmäiseksi käyttämään. Niin me siis jäimme kiinni suoranaisesti rysän päältä vai mitä muuta voisi päätellä, jos aamulla löytää minut nukkumasta Tomin kainalosta? No, eipä siitä mitään ihmeellistä seurannut, jos työkaverit jotain miettivätkin tilanteesta, niin he pitivät ajatuksensa omina tietoinaan. Vähäsen heitettiin herjoja aiheesta, mutta ihan ystävällismielisessä hengessä eikä niille voinut kuin nauraa. Ilmoituksemme lähteä illalla Tomin kanssa souturetkelle kuitattiin pelkällä varoituksella siitä, ettemme eksyisi tai hukkuisi. Ja kaikki olivat armeliaasti hiljaa Tomin avovaimosta, minun poikaystävästänihän he eivät edes tienneet.

Työkaverit siis tiesivät, oli turha piilotella asiaa sen erityisemmin, vaikka emme me tietysti ryhtyneet mitenkään erityisen rakastuneesti käyttäytymään heidän nähtensä. Molemmat olimme sitä mieltä, että työaika töissä ja vapaa-aika sitten oli varattu kuhertelua varten.

Kesä meni näin, Tomikin oli juuri aloittanut työt firmassa, joten hänellä ei ollut kesälomaa yhtään sen enempää kuin minullakaan. Minun kannaltani se oli tietysti hyvä juttu, arvelin että jos Tomilla olisi lomaa ollut, olisi hänen kaiketi ollut miltei pakko lähteä käymään avovaimonsa luona. Minunkin poikaystäväni oli töissä koko kesän, tyypillisiä opiskelijaelämän piirteitä.

Se oli oikeastaan hullu kesä, elin kuin viimeistä päivää kun tiesin, että syyskuun alku tulee lähemmäs joka päivä. Siksi piti ottaa irti kaikki tästä kesäsuhteesta, jäätelöä, auringonottoa, lyhyitä helmoja liehumassa merituulessa, kiihkeitä öitä enkä osannut pelätä kiinnijäämistä. Viimeisenä iltana Helsingissä sitten tajusin, että olin kuitenkin tainnut vähän kiintyä Tomiin, itkuhan siinä melkein tuli kun oma poikaystäväni tulisi seuraavana aamuna hakemaan tavaroitani takaisin Jyväskylään. Ja väitänpä, että jotain kosteata näkyi Tominkin silmäkulmassa.

Minä en jäänyt koskaan kiinni pettämisestä. En tuntenut juuri lainkaan huonoa omaa tuntoa asian suhteen, joten pystyin suhtautumaan poikaystävääni kesän jälkeen aivan normaalisti. Tomi lähetteli joskus sähköposteja, minä vastailin niihin joskus, mutta eihän poikaystäväni niitä nähnyt.

Jonain iltana kuitenkin mietin, että olinkohan minä ollut aivan reilu poikaystävääni kohtaan. En, sanoin itsekseni. Mietin, että miltä minusta itsestäni tuntuisi, jos poikaystäväni olisi tehnyt saman. Tajusin etten minä välittäisi, ei se minua kiinnostaisi. Siltä istumalta tajusin myös, että nyt oli aika potkia tämä poikaystävä pihalle, tämä suhde ei ollut enää sitä mitä suhteen pitäisi olla. Mitäkö minä tällä voitin? Ehkä sen, että ymmärsin ja uskalsin lähteä vanhasta suhteesta pois, se ei tyydyttänyt minua. En väitä että olisin ollut onneton, mutta suhteemme oli vain muuttunut vähän sellaiseksi sisko-veli-jutuksi. Tomi auttoi näkemään, että elämässä on paljon muutakin, mikä on kyllä ihan tavoittelemisen arvoista.